keskiviikko 16. elokuuta 2017

Helen Macdonald: H niin kuin haukka


"Se oli surua kaikesta kuolemasta. Olin iloinen Mabelin onnistumisesta ja surin yksittäistä kaniinia. Kyykkiessäni ruhon äärellä tiedostin selvästi omat ääriviivani. Kaulukselle ropisevan sateen. Polven vihlonnan.Säärten ja käsivarsien naarmut, jotka olin saanut työntyessäni pensasaidan läpi, naarmut, jotka alkoivat kirvellä vasta nyt. Ja tiedostin terävästi ja sanattomast oman kuolevaisuuteni. Niin, minä kuolen."

Helen Macdonald on ollut kiinnostunut haukoista koko elämänsä. Hän on katsellut haukkoja, lukenut haukkakirjallisuutta ja lennättänyt haukkoja. Omaa haukkaa hän ei ollut kesyttänyt ennen kuin isän kuolema ja suuri suru kuljettivat Helenin matkalle Mabel-haukan kanssa.

Helen hankkii itselleen haukan ja omistautuu täydellisesti sen kasvattamiselle. Mitä haukan kesyttäminen vaatii? Haukan totuttamista ihmisiin ja inhimilliseen ympäristöön. Haukan huputtamista, jotta se saa olla rauhassa vieraalta ympäristöltä. Haukan pitämistä nälässä, jotta se oppii yhdistämään omistajan positiivisiin mielikuviin ruuasta. Jalkahihnoja, joilla kontrolloidaan haukan vangittua lentoa. Pakastinta täynnä kaniineja ja kyyhkysiä. Jatkuvaa pelkoa siitä, että haukka karkaa – että se ei palaakaan lentomatkaltaan Helenin käsivarrelle.

H niin kuin haukka on outo ja omalaatuinen kuvaus pakkomielteestä ja surutyöstä. Kirja herätää paljon ajatuksia erityisesti ihmisen suhteesta luontoon ja eläimiin siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi), että Macdonald itse enemmänkin kuvaa haukankasvatusta kuin analysoi sitä. Hän kuvaa yksityiskohtaisesti haukan kesyttämistä, ruokintaa, lennättämistä ja haukankasvatuksen historiaa, mutta sivuaa siihen liittyviä moraalisia tai filosofisia kysymyksiä vain muutaman kerran. Ja sitä enemmän tilaa jää lukijan ajatuksille, kysymyksille, ihmettelyllekin. En tiedä, kuinka tietoinen ratkaisu tämä on Macdonaldilta ollut, mutta mielestäni juuri tämä ajattelun jääminen lukijalle on kirjan parhaita puolia.

Ihminen käyttää luontoa ja eläimiä hyväkseen monin eri tavoin. Ihmisellä on myös taipumus inhimillistää luontoa, arvottaa sitä ja ladata erilaisilla merkityksillä. Jotkut eläimet ovat ihmiselle kumppaneita, toiset ruokaa, jotkut vihollisia. Luonto voi olla symboli nationalismille tai vapaudelle; ihminen voi nähdä eläimessä oman kuvansa tai yrittää muokata eläimestä kaltaistaan. Macdonald sivuaa kirjassaan ihmisen ja luonnon suhdetta hyvin monin eri tavoin, ja teemat jatkavat elämistään lukijan mielessä. Haukan vangitseminen ja kesyttäminen tuntuu vaistomaisesti väärältä tai ainakin arveluttavalta. Mutta voiko sitä kritisoida, jos itse pitää lemmikkejä tai käytää eläinkunnan tuotteita? Missä kulkevat rajat, joiden ylittäminen ei ole sopivaa?

Ihmisen ja eläimen suhteen lisäksi kirjassa on toki muitakin teemoja. Helenin surutyö kulkee koko ajan päällimäisenä: se on kirja ilmeisin ja tavallaan helpoimmin luettava kerros. Suuri osa on myös kirjailija T. H. Whitella, joka kirjoitti 1950-luvulla oman haukkakirjansa The Goshawk. White on Macdonaldille toisaalta alter ego, toisaalta jonkinlainen varoittava esimerkki. Whiten tarina tuo kirjaan oman erikoisen lisänsä ja alkoi kiehtoa yhä enemmän mitä pidemmälle sitä luin.

H niin kuin haukka oli kiistatta kiinnostava kirja, mutta en pitänyt kirjasta niin paljon kuin etukäteen uumoilin. Syynä ei ollut ristiriitaisia ajatuksia herättänyt aihe, vaan se että Macdonaldin kirjoitustyyli oli minusta ajoittain kovin raskassoutuinen, jopa pitkästyttävä. Teksti ei temmannut mukaansa. Toisaalta kirjassa oli kummallista lumovoimaa, kauneutta, jotakin vierasta ja kiehtovaa. Helen elää jonkin aikaa symbioosissa haukkansa kanssa, samaistuu siihen, uskoo melkein muuttuvansa haukaksi. Lopulta hän ymmärtää, että haukka on aina pohjimmiltaan jotakin vierasta, ihmisestä erillistä. Läpi koko kirjan tuntuukin kulkevan jonkinlainen vierauden ja erillisyyden teema, joka luo siihen pimeän mutta kiehtovan tunnelman.

Monipuolinen, monimutkainen lukukokemus.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Opus eka, Arja, NannaKatja, tuijata, Kirsi ja bleue.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka (H is for Hawk, 2014)
Suom. Irmeli Ruuska
Kansi:Chris Wormell
Gummerus, 2016

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi


Millainen on hyvän mielen vaatekaappi? Onko se iso vaatehuone täynnä toinen toistaan ihanampia vaatteita, kenkiä ja asusteita? Onko se vaaterekki, jolla roikkuu muutama kallis designer-vaate hillityissä väreissä ja it-laukku? Vai onko se kaappi, jonka jokaista vaatetta yksinkertaisesti rakastaa?

Rinna Saramäen mukaan hyvän mielen vaatekaappi tuottaa iloa paitsi käyttäjälleen, myös muulle maailmalle. Toisin sanoen hyvän mielen vaatekaappi ottaa huomioon eettiset ja ekologiset näkökohdat, eikä kaapissa ole tarpeettomia tai huonolaatuisia vaatteita.

Saramäen kirja jakautuu kahteen osaan. Pahan mielen vaatekaappi käsittelee vaateteollisuuden ongelmia ja tarjoaa joitakin vinkkejä siihen, mitä tavallinen kuluttaja voisi noiden ongelmien ratkaisemiseksi tehdä. Vaateteollisuuden epäkohdat ovat varmasti useimmille tuttuja, vähintäänkin yleisellä tasolla, mutta Saramäki käsittelee aihetta varsin perusteellisesti ja konkreettisia esimerkkejä antaen.

Mielenkiintoisia olivat esimerkiksi laskelmat siitä, kuinka paljon halvan hintatason maassa ompelijalle maksettu palkka vaikuttaa lopullisen tuotteen hintaan. Palkankorostus, joka esimerkiksi  Bangladeshissa merkitsisi selvää elämänlaadun paranemista, merkitsisi minulle vain muutamaa euroa kalliimpaa vaatetta. Ja vaikka laskelmassa otettaisiin huomioon myös tuotantoketjun muut portaat, vaatteen hinta ei edelleenkään kasvaisi erityisen suureksi. Yhden laskelman mukaan ompelijalle maksettu reilu palkka nostaisi 13,19 euron hintaisen T-paidan hinnan 15,67 euroon, eikä kaikin puolin reilu paitakaan maksaisi kuin 23,68 euroa.

Moni olisi varmasti valmis maksamaan paidasta ylimääräiset kymmenen euroa, jos se takaisi, että paita on eettisesti (tai edes normaalia eettisemmin) tuotettu. Eettisen muodin sijaan suuri osa vaatekaupoista tuntuu kuitenkin tarjoavan pikamuotia: halvalla tuotettuja huonolaatuisia vaatteita, joiden ei ole tarkoituskaan kestää käyttöä. Kuluttaja joutuu näkemään melkoisesti vaivaa löytääkseen vaatteen, joka on paitsi eettinen ja hyvälaatuinen myös oman maun mukainen.

Saramäki ei yritäkään väittää, että vaatteet olisivat pelkästään käyttöesineitä, joiden tarkoitus on vain lämmittää ja suojata ruumista. Vaatteet ovat myös esteettisiä esineitä, joilla ihmiset ilmaisevat itseään.  Saramäki kehottaakin kuluttajia lähestymään suoraan lempivaatemerkkiensä tuottajia ja pyrkiä näin vaikuttamaan niiden toimintatapoihin. Kirjassa on jopa valmiina esimerkkejä kysymyksistä, joita firmoille voi esittää.

Pahan mielen vaatekaapista Saramäki kulkee kohti hyvän mielen vaatekaappia. Tässä osiossa käydään läpi mm. ostotottumuksia, vaatekaapin järjestämistä ja vaatteiden huoltoa. Saramäki antaa myös vinkkejä siitä, kuinka hyvälaatuinen vaate tunnistetaan ja kuinka laaditaan ostobudjetti. Tähtäimessä on vaatekaappi, johon ostetaan vain tarpeeseen, jonka vaatteita käytetään ja vaalitaan ja jonka käyttäminen on helppoa.

Hauskan lisän kirjaan antavat lainaukset vanhoista puketumisoppaista eri ajoilta. Niistä käy ilmi, että ihmisiä on jo sata vuotta sitten kehotettu välttämään pikamuotia ja hankkimaan vähemmän mutta parempaa. Pujeutumisoppaista on poimittu myös listoja vaatteista, joita naisen on eri vuosikymmeninä katsottu tarvitsevan puvustoonsa, asusteet ja alusvaatteet mukaan lukien. 1930-luvulla oltiin ylenpalttisia ja tarvittiin noin 95 vaatetta, 60-luvulla pärjättiin 70 vaatteella. 70-luvulla Nuorten  pukeutumisopas suosittelee noin 50 vaatetta. En ole laskenut omia vaatteitani, mutta pelkään pahoin, että vaatekaappini ylittää 30-luvunkin lukemat, vaikka pidän iteäni varsin maltillisena vaatteiden hankkijana.

Suosittelen Hyvän mielen vaatekaappia, jos vaatteiden eettisyys tai oma kulutuskäyttäytyminen mietityttää. Jos aihe on jo hyvin tuttu, ja oma vaatekaappi täyttää hyvän mielen kriteerit, kirja ei ehkä tarjoa uutta, mutta uskon että monille kirja antaa ainakin jonkin verran ajateltavaa.

Kirjan ovat lukeneet myös Taina, Katja ja Katri, Elina ja M.

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi. Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat.
Kansi: Sami Saramäki
Piirrokset: Rinna Saramäki
Atena,2013

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Katja Kallio: Yön kantaja


"Sen hirveän hetken hallassa Amanda paleltui silmuasentoon. Tiukalle ruusukkeelle kiertyneet nuoret lehdet jähmettyivät ja kuivuivat ruskeiksi ja rispaantuneiksi. Rumina ja kurisevina kuin ruvet ne jäivät törröttämään hänessä.
Rupien takia hän ei voi pysähtyä hetkeksikään. Ei hetkeksikään." 

Kirja alkaa huumaavasti, kuumailmapallossa. Amanda Aaltonen lentää kohti Pariisia ja kuulee kuinka jousiorkesteri soittaa jossain alhaalla valssia.

Jos on lentänyt pilvien läpi ja matkustanut Pariisissa ja Moskovassa, kuinka voi elää vuosikausia mielisairaalassa, maailmasta eristettynä. Amanda voi, koska ei voi muutakaan. Lapsena hänet on tunnettu Hassu-Amandana – aikuisena hän on ollut irtolainen, prostituoitu ja vanki. Turun lääninsairaalassa hän on saanut diagnoosin insania epileptica menstrualis. Amanda lähetetään houruinlaitokseen Seilin saarelle.

Yön kantaja on runsas kirja, vaikka se ei tiiliskivi olekaan. Se pitää sisällään paljon, niin tarinallisesti kuin temaattisestikin. Alkupuolella tuntuu, että ehkä vähän liiankin paljon, kun kertomus pyrähtelee levottomasti Turusta Pariisin, Amandasta tämän äitiin, sairaalaraporteista lapsuusmuistoihin. Kiehtovaa kaikki, mutta keskittymiskykyni ei tahdo aivan kantaa. Kirja tuntuu hajanaiselta. Kun kerronta tiivistyy Seilin saarelle, kirja herää eloon ja lukemisesta tulee nautinnollista.

Kallio kirjoittaa kauniisti, ehkä kauniimmin kuin koskaan aikaisemmin. Sanat tipahtelevat juuri oikeille paikoilleen, silloinkin kun ne paikat ovat yllättäviä. Kallio ei vain kuvaile – hän saa katsomaan uudesta kulmasta. Kieli on äärimmilleen viriteltyä ja hiottua, mutta silti siinä on säilynyt aito ja luonnollinen sointi. Kirjoittamisen ilo säteilee tekstistä.

Kirja saa pohtimaan erilaisuutta, normaalia, hyväksyttävää. Miten normaali määritellään, ja missä kulkee se raja, jonka ylittäminen johtaa yhteisöstä eristämiseen? Kirjan naisista moni tuntuu aikansa uhrilta: kuuluivatko nämä naiset todella mielisairaalaan? Olivatko he oikeasti sairaita, vai eivätkö he vain sopineet naiselle sorvattuun ahtaaseen muottiin? Entä kuinka on nykyään? Millaisia rajoja vedämme; kuinka tuomitsemme normaalit ja poikkeavat?

Yön kantajassa on samanaikaisesti läsnä maailman raskas paino ja sen kaikki keveys. Kirjan teemat ovat tummia, mutta mukana on valoa, joka loistaa yllättävän kirkkaasti. Amandalta vietiin elämä, ja hän sai tilalle vain jotain elämää muistuttavaa, mutta kenties hän silti ehti hetkittäin elää enemmän kuin moni muu.

Yön kantajasta on äskettäin kirjoittanut  myös Suketus, joka linkittää moniin muihin blogijuttuihin.

Katja Kallio: Yön kantaja
Kansi: Piia Aho
Otava, 2017

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Eeva Tenhunen: Joka uniinsa uskoo


Viime aikoina on tullut luettua useampia paksuja ja vaativiakin kirjoja. Mieli kaipasi vaihteeksi jotakin lyhyttä  ja nopeasti ahmaistavaa. Uutinen Eeva Tenhusen kuolemasta muistutti mieleen hänen mainiot dekkarinsa ja sen, etten ole vielä lukenut niistä läheskään kaikkia. Käväisin siis kirjastossa ja nappasin mukaan Tenhusen viimeisen dekkarin Joka uniinsa uskoo.

Tenhusen vakiopariskunta Martti ja Liisa Halla matkustavat tässä kirjassa  Liisan palvoman Tuure-sedän kuolinpäiville Kirkkosaareen. Tuure Sarvo on Liisan tädin entinen puoliso – joka ei tosin käytännössä ole eronnut entisesta vaimostaan, vaikka onkin elänyt jo useamman vuoden uuden puolisonsa kanssa. Kuolinpäiviään tämä omalaatuinen, keskipisteenä viihtyvä mies on viettänyt useina kesinä, nähtyään kerran unen jossa hänen kuolemansa on ennustettu tapahtuvan elokuun kolmantenatoista.

On luonnollisesti helppo arvata, mitä tällaisesta ennustuksesta dekkarissa seuraa. Tenhunen kunnioittaa muutenkin perinteisen dekkarin muotoseikkoja: suhteellisen suljettuun tilaan on kokoontunut joukko ihmisiä, joiden menneisyyteen mahtuu roppa kaupalla erilaisia kaunoja ja intohimoja, ja kaikilla on luonnollisesti enemmän tai vähemmän pätevä motiivi murhaan.

Vaikka Tenhusen dekkarit eivät juonikuvioiltaan ole erityisen omaperäisiä, kirjoissa on kuitenkin aivan omanlaisensa tunnelma. Niissä on hauskaa vanhahtavuutta, joka syntyy paitsi dekkariperinteen uskollisesta noudattamisesta myös kirjoitusajankohdan heijastumista. Tenhusen henkilöhahmot ovat sopivan värikkäitä, ja aivan erityisen mausteen kirjoille antaa Tenhusen huumori.

Parhaimmillaan Tenhusen kirjoissa on myös kutkuttavaa jännitystä, jopa ahdistavuutta. Joka uniinsa uskoo ei kovin jännittävä ollut: tämän kirjan valtteja olivat enemmänkin huumori ja kesäinen tunnelma. Ei siis Tenhusta parhaimmillaan, mutta kyllä tämän kirjan parissa viihtyi vallan mainiosti. Ja ennen kaikkea tekee mieli lukea vielä lisää Tenhusta.

Kirjan ovat lukeneet myös Amma ja Hanna.

Eeva Tenhunen: Joka uniinsa uskoo
Kansi: Matti Louhi
WSOY, 1987 

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Miki Liukkonen: O


"90-luvun nuorilla, niin sanotulla "X-sukupolvella" oli sentään "ihan sama", mutta mitä heillä oli? Miten internetin ääreen syntyneen sukupolven voi määritellä tukeutumatta ainoastaan internet-ajan ilmiöihin? Sen vaikutukseen minäkuvan muutoksessa ja yksityisyydessä, merkkijärjestelmän sirpaloitumisessa? Entä mitä ajatella lisääntyneestä stressistä ja uupumuksesta, masennuksesta ja itsemurhista? Nihilistejä he eivät olleet. Nihilismi on jo kuollut; kaiken tämän turhauttavan hämmennyksen ja runsauden seassa oli nimittäin myös osallistumista, arvoja ja liikehdintää; vain arvojen luonne oli muuttunut. Niin kauan kuin on uutisia on sotia. Minun päätäni särkee."

Mitä voisi kertoa Miki Liukkosen massiivisesta romaanista, joka väittää olevansa yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat? Jo kirjan alaotsikosta voi päätellä, ettei O ota itseään liian vakavasti: se saattaa olla suuruudenhullu, suorastaan ylitsepursuava ja ehkä hiukan liian täynnä itseään, mutta mukana on kyllä aimo annos poikamaista velmuilua, mikä takaa ettei meno ole liian ryppyotsaista.

O on henkilöhahmoja ja aihioita pullollaan, mutta jotkut isot teemat nousevat kokonaisuudesta muita voimakkaammin esille. Aika ja kuinka sen koemme; ajankuva, informaatioähky ja digitalisaatio; neuroosit ja pakkomielteet; taiteen ja todellisuuden suhde. O on kuin langanpätkistä kokoon puristeltu pallo: täynnä irrallisia ja yhteenkuulumattomia palasia, joista yhdessä kuitenkin muodostuu kirjava kokonaisuus.

Kirjan alku ihastutti: miten hienoa kieltä, miten osuvaa kuvailua! Alkuinnostuksen jälkeen seurasi hämmennyksen vaihe, jolloin kirja tuntui sekavalta, itsetarkoituksellisen kikkailevalta ja vähän rasittavaltakin. Aina kun tunsin saaneeni jostakin tarinanpalasesta kiinni, siirryttiin toiseen, ja keskittyminen tahtoi herpaantua. Mutta vähitellen palasista alkoi hahmottua isompi kuvio ja kirjan rytmiin pääsi kiinni. Vaikka O ei ole varsinaisesti vaikea kirja, lukeminen vaatii kuitenkin aikaa ja tilaa. Sinne tänne säntäilevä, palapelimäinen kirja on parhaimmillaan, kun sitä lukee rauhassa, isoja lohkoja kerrallaan.

Taiteessa ei pitäisi olla loppuja, koska oikeassa elämässäkään ei ole tarinallisia lopetuksia, sanotaan O:ssa. Vaikka O ei ole realistinen romaani, se onnistuu tavoittamaan hyvin todentuntuisesti sen, kuinka tiettyjä asioita koetaan. Vaikka ihmiset hahmottavat elämää tarinoiden kautta, todellisuus saattaa oikeasti olla lähempänä O:n hajanaista, kehää kiertävää, pakkomielteissä junnaavaa, yksityiskohtiin takertuvaa maailmaa.

Oman elämän tarinallistaminen saattaa olla helpompaa ja tiedostetumpaa kuin koskaan, mutta todellisuuden luonne ei ole oikeasti sen tarinallisempi kuin ennenkään. Ja ehkä juuri sen vuoksi O:n henkilöhahmot yrittävät kontrolloida maailmaa tarinoiden lisäksi pakkomielteiden ja neuroosien kautta. Jos en voi luoda omaa tarinaani, luon ainakin omat rutiinini.

Kertooko O lupaustensa mukaan kaikesta kaiken? Ei tietenkään. Se ei luultavasti kerro edes mitään ennen kertomatonta. Mutta täytyy ihailla Liukkosen vision suuruutta. Välillä ärsyynnyin huumoriin ja nokkeluuksiin, ja totta kai kaikenlaista olisi voinut karsia pois. Lyhyempänä, siistimpänä ja hillitympänä O ei kuitenkaan olisi sama kirja. Muoto luo kirjaan merkityksiä: pituus, toisteisuus ja alaviitteet ovat se maailma, jota O kuvaa. Ja sitten on Liukkosen kieli joka tavoittaa yhtä lailla maailman kauneuden kuin rumuudenkin. Ja kirjan lopetus, ja se kuinka hienosti kaikki lopulta toimii yhteen.

O:n ovat lukeneet myös Anni, Hannele, Opus eka, Juha ja Arja.

Miki Liukkonen: O
Kansi: Jussi Karjalainen
WSOY, 2017

torstai 29. kesäkuuta 2017

Hanya Yanagihara: Pieni elämä


"Elämä on niin murheellista, hän ajatteli niillä hetkillä. Se on niin murheellista, ja silti kaikki elävät sitä. Kaikki me takerrumme siihen, kaikki me etsimme lohtua."

Pieni elämä alkaa vähän liiankin tunnistettavasti. Neljä ystävystä New Yorkissa; neljä nuorta, kaunista ja lahjakasta miestä, opiskelijaelämää, koristeellista opiskelijaköyhyyttä ja vastapainoksi satumaisen varakkaita vanhempia. Luin kirjan ensimmäistä jaksoa laimean kiinnostuneena, ja mietin jaksaisinko kokonaiset 900 sivua elottomia henkilöhahmoja ja jaarittelevaa kerrontaa.

Kirja kuitenkin herää eloon, kun tarina alkaa keskittyä ystävysjoukon traagisimman hahmon Juden ympärille. Jude on syvästi haavoittunut ja haavoitettu ihminen, mutta se kuinka syvälle hänen haavansa ulottuvat, selviää lukijalle vasta pikku hiljaa. Kirja kuljettaa päähenkilönsä nuoruudesta keski-ikään, ja takautumien kautta myös lapsuuteen, ja mitä pidemmälle tarina etenee, sitä intensiivisemmin kirja pitää otteessaan. Pienen elämän kohdalla enemmän on todellakin enemmän: kirjan voima syntyy yksityiskohtaisuudesta, kertauksesta, jopa jankuttavuudesta. Yanagihara sivaltaa lukijaa yhä uudelleen ja uudelleen aivan kuin kysyäkseen, kestätkö vielä tämän; miltä tämä sinusta tuntuu?

Juden kärsimyksen määrä on niin massiivinen, että lukiessa alkaa lähes väistämättä miettiä, miksi Yanagihara on halunnut kuvata jotain näin raadollista ja kasata tällaiset määrät seksuaalista hyväksikäyttöä, väkivaltaa, itseinhoa ja vihaa kirjansa sivuille. Onko kyse kurjuudella mässäilystä – vetoaako kirja siihen osaan meistä, joka saa nautintoa (fiktiivisistä) kauheuksista? Minusta Pienessä elämässä ei kuitenkaan ole kyse tästä. Kurjuuden maksimointi toimii pikemminkin etäännyttävästi, ja vie pikku hiljaa lukijan huomion muihin asioihin kuin siihen, mitä Judelle on tapahtunut. Luulen myös, että Juden kokemusten on oltava juuri näin kauheita, jotta lukija heräisi kysymään, voiko traumaattisista kokemuksista selvitä?

Fiktiossa olemme tottuneet siihen, että ihminen selviää. Hirvittävimpienkin tapahtumien ja suurimpien vääryyksien jälkeen pelastus odottaa rakkauden, itsetutkiskelun, terapian tai ystävyyden muodossa. Vaihtoehtoisesti tarina voi olla niin synkkä ja toivoton, että yleisölle jää nuhruisen likainen olo eikä missään näy toivon pilkahdustakaan. Pieni elämä tasapainoilee jossakin näiden vaihtoehtojen välissä. Se ei lupaa helpottavaa pelastusta mutta ei myöskään ole vailla valoa: toisinaan se loistaa niin kirkkaasti ja lämpimästi, että lukijaa pakahduttaa.

Kirkkaimmin Pieni elämä loistaa kuvatessaan rakkautta erilaisissa muodoissaan. Rakkaus voi olla romanttista rakkautta, ystävyyttä tai perheenjäsenten välistä rakkautta, ja kirjan muuten synkässä maailmassa rakkaus  lämmittää kuin liekki. Rakkaus ei ole virheetöntä: Yanagihara kuvaa hyvin sitä, kuinka pelko, häpeä tai itsekkyys voivat nakertaa myös niitä kaikkein tärkeimpiä ihmissuhteita. Eikä rakkaus aina riitä, edes rakkaus ei välttämättä pelasta ihmistä. Mutta varmaa on, että ilman rakkautta ihminen on hukassa.

Pieni elämä on vaikuttava lukukokemus, mutta täydellinen se ei minulle ollut. Olin loppuun asti sitä mieltä, että henkilöhahmot ovat melko yksiulotteisia (vaikka heihin kyllä kiintyy matkan varrella), eikä Yanagihara onnistu kuvaamaan heidän vanhenemistaan kovin uskottavasti: ystävykset tuntuivat minusta koko ajan parikymppisiltä. Kirjan kieli virtaa useimmiten kauniisti ja luontevasti, mutta dialogi on jotenkin kaavamaista. Kokonaisuudessaan kirja on kuitenkin niin vahva, etteivät puutteet suuremmin häiritse. Pieni elämä kuristi kurkkua, tunkeutui uniin ja – ennen kaikkea – se herätti ajatuksia, herätti ajattelemaan.

Pienestä elämästä ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Lady Dandy, joka pohtii Yanagiharan tapaa käsitellä seksuaalisen hyväksikäytön teemaa; Sirri, jonka mielestä parasta olivat monisävyiset henkilöhahmot; Janne, joka ei uskonut kirjoitetun fiktion pystyvän tällaiseen lohduttomuuteen; Arja, joka oli vaikuttunut koko kirjan mitalta; Laura joka uskoo vasta sulattelun jälkeen tietävänsä kuinka paljon piti kirjasta; ja Katja jonka mielestä kirja on suuri rakkaustarina.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä ( A Little Life, 2015)
Suom. Arto Schroderus
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2017

torstai 8. kesäkuuta 2017

Iris Murdoch: Meri, meri


Jo ennen kuin olin lukenut yhtäkään kirjaa Iris Murdochilta, olin lumoutunut tästä kirjasta – tai tarkemmin sanottuna sen nimestä. Meri, meri. The Sea, the Sea. Kuin huuto tai loitsu tai pala runoa. Mitä noin kiehtovan niminen kirja voisi pitää sisällään?

"Merta kattoivat kirkas harmaa valo ja paksu sadeverho. Sade näyttäytyi tässä valossa kuin se olisi valaistu säleikkö, ja sadepisarat näkyivät erikseen kuin helmet helmiverhossani. Siinä se riippui, heikosti väräjävänä kirkkaassa harmaassa ilmassa, samalla kun taloni hurisi kuin kone tasaisesti rapisten. Nousin vuoteesta ja laahustin ympäri keittiötä, keitin teetä pää painuksissa kuin jöröttävä villipeto polttavien pakottavien mietteiden ahdistamana."

Meri, meri on kirjana vähintään yhtä kiehtova kuin nimensä. Sen juoni on sinänsä hyvin yksinkertainen, mutta yksinkertaisen kehyksen sisällä risteilee pökerryttävän moninainen ja monitulkintainen aiheiden, henkilöhahmojen ja tunnelmien verkko. Murdochille tuttuun tyyliin kaikessa on jotain hiukan kummallista, hiukan mystistä, vaikka tapahtumat ovat periaatteessa hyvinkin arkisia.

Murdoch on mestari rakentamaann tunnelmaa, ja hänen kirjoissaan on jotakin viehättävän vanhanaikaista. Mutta ei sillä tavalla, että Murdoch jäljittelisi tai kopiosi menneiden aikojen tyyliä, vaan hänen omassa tyylissään on jotakin, mikä tuo mieleen varhaisemmat kirjailijat. Näin Brontën sisarukset olisivat ehkä kirjoittaneet jos he olisivat eläneet 1900-luvulla.

Charles Arrowby on vetäytynyt Lontoon teatterimaailmasta syrjäiseen maalaiskylään, rapistuneeseen huvilaan meren rannalla. Hän viettää päivänsä meressä uiden, syöden yksinkertaisia aterioita ja kirjoittaen jonkinlaista päiväkirjaa tai muistelmia. Samalla kun Charles muistelee elämänsä merkityksellisiä ihmisiä (erityisesti naisia), samat ihmiset alkavat varoittamatta vierailla huvilalla. Entiset kollegat, rakastajattaret ja vihamiehet, ja kaikkein kohtalokkaimpana kohtaamisena nuoruudenrakastettu Hartley. Alkaa pakkomielteinen jahti, jossa Charles yrittää voittaa Hartleyn takaisin itselleen.

Charles on henkilöhahmona mielenkiintoinen eikä välttämättä kovin miellyttävä. Heti ensi sivuilta sain vaikutelman melkoisen pöyhkeästä miehestä, joka pitää itseään muita ihmisiä parempana. Toisaalta Charlesista huokuu epävarmuutta ja pelkoa. Päiväkirjaansa hän kirjaa tunnollisen tarkasti päivän tapahtumat, menneisyyden ihmissuhdekiemurat ja keskustelut vieraidensa kanssa, mutta silti lukijasta tuntuu vahvasti siltä että Charlesin sanat peittävät yhtä paljon kuin paljastavat. Charles on epäluotettava kertoja – ei siksi että hän yrittäisi hämätä lukijaa vaan koska hän huijaa itseään.

Meri, meri tuntuu tarjoavan loputtomasti mahdollisuuksia tulkinnoille. Mistä tässä kaikessa on kysymys? Mistä kaikesta tässä on kysymys? Rakkaus monissa eri muodoissaan; henkinen matka; pakkomielteet; todellisuuden ja taiteen välinen suhde. Charlesin maailmassa todellisuus ja kuvitelmat tuntuvat sekoittuvan jatkuvasti: on painajaismaisia näkyjä merihirviöistä, tunteita jotka nousevat halusta tuntea, halu saada ihmiset esittämään tiettyjä rooleja Charlesin ohjaamassa elämässä.

Murdochin kirjoissa on välillä melkein epämiellyttäviä vivahteita, mutta niissä on myös kummallista kauneutta ja kirkkautta. Meri, meressä on paikoitellen niin painostava tunnelma, että lukeminen tuntuu raskaalta ja tahmaiselta, mutta toisaalta teksti virtaa vapaasti, mielikuvitusta ruokkien ja kauniita kuvia maalaten. Meren ja kalliorantojen kuvaukset ovat pakahduttavan hienoja, henkilöhahmoissa ja heidän välisissä suhteissaan on paljon huumoria. Meri, meri pitää sisällään valtavan paljon, ja sen omalaatuista lumovoimaa on mahdoton selittää. Se täytyy kokea.

Myös Elina ja Sari ovat kirjoittaneet Meri, merestä.

Iris Murdoch: Meri, meri (The Sea, the Sea, 1978)
Suom. Paavo Lehtonen
Kansi: Markus Heikkerö
Weilin+Göös, 1981

perjantai 26. toukokuuta 2017

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi


Aina välillä tekee mieli lukea jotakin kevyästi kuplivaa mutta ei kuitenkaan täysin hattaraista. Jotakin, joka viihdyttää ja vie toisiin maailmoihin mutta tarjoaa silti muutakin sisältöä kuin pelkkää ajanvietettä.

Ongelma on vain se, että kepeän vakavia kirjoja on kummallisen vaikea löytää. Useat viihteellisemmät kirjat ovat omaan makuuni liian juonivetoisia, täynnä toimintaa ja koheltamista ja huumoria. Tällaiset kirjat saattavat kyllä viedä mukanaan tarinallaan mutta antavat muuten itsestään kovin vähän. Dekkareistakaan en kovin usein innostu, joten nekään eivät ole ratkaisu silloin, kun kirjallista viihdehammasta kolottaa.

Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi on kuitenkin aika täydellistä täsmähoitoa lukijan makeannälkään. Se ei tosin ole tarkalleen ottaen viihdekirja, mutta juuri tällaista tekstiä minä taidan hakea silloin, kun haluan viihtyä kirjan parissa. Kristallipalatsi on kepeä kuin lasi helmeilevää kuohuviiniä, kirjas kuin pakkaspäivän aamu ja viipyilevä kuin Vermeerin maalaus. Se on täynnä melankolista tunnelmaa ja kauniita kuvia, mutta se tarjoaa myös mahdollisuuden pohdiskella identiteettiä, imagon rakentamista, tarinallisuutta ja Oscar Wildea.

"Kun jano, pakkomielle on kerran syntynyt, sitä ei saa pois. Ei täydellisellä kevätpäivällä Tuileriesin puistossa tai la Grande Jatten rannalla, ei hyvin istuvilla puvuilla tai sinisillä posliiniastioilla. Se saattaa muuttaa muotoaan mutta se pysyy. Elämä, joka on määrätty kohdalle, täydellisyys. Siihen voi joko hukuttautua tai sitä voi tuijottaa lakastumiseen saakka." 

Täydellinen elämä, mistä se rakentuu? Tai voiko sellaisen rakentaa itselleen, tavoittelemalla määrätietoisesti unelmiaan? Tai riittääkö, että rakentaa kuvan täydellisestä elämästä? Jos kuva on tarpeeksi kaunis ja uskottava, alkaako siihen uskoa itsekin? Ja mitä on kauniin kuvan takana – onko jossakin kammottava, rapistuva muotokuva?

Kristallipalatsin ihmiset kurkottavat kaikki kohti kauneutta. On bloggaaja Dora G, joka tietää millaisilla postauksilla saa bloginsa lukijat kommentoimaan ihastuneesti huokaillen. On Pauliina, joka on jo lapsena tiennyt olevansa erityinen, vaikka muut eivät ole sitä ymmärtäneetkään. Henriikka, joka tuntee tarkalleen trendit ja merkkituotteet. Oscar Wilde, joka muokkasi omaa kuuluisuuttaan määrätietoisesti kuin nykyajan somejulkkikset. Ja on tutkija, joka uppoutuu sekä Oscarin että Doran maailmoihin.

Hakkarainen sommittelee näiden eri henkilöhahmojen tarinoista kiehtovan sokkelon, jossa kauniit kuvat, täydelliset hetket, todellisuus ja kuvitelmat risteilevät. Unelmanomaiset, hauraat hetket alkavat sotkeutua toisiinsa ja muistuttaa tukahduttavaa hämähäkinverkkoa. Kirjan tunnelmassa on unta ja katoavaa muistoa, arvoituksellista outoutta, joka jää leijailemaan mieleen lukemisen jälkeen.

Kristallipalatsi oli pienistä kauneusvirheistä (hiukan osoitteleva, hiukan toisteinen) huolimatta suurta lukunautintoa.

Kristallipalatsista ovat kirjoittaneet myös Katri, Omppu, Arja, Katja, Tani, Helmi Kekkonen ja riitta k.

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2016

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta


"Tarinan kaava on aina sama, suunta vääjäämätön ja selvä, ja nuo samanlaiset tarinat sulkevat meidät pieneen häkkiinsä, ne eivät palvele todellisuutta ja sen mieletöntä sattumanvaraisuutta ja kompleksisuutta, ne palvelevat yksinkertaista esitystä ja maksimaalista tunnekokemusta, nykivät ja liikuttavat liikutuksen vuoksi, tihkuvat ulos kirjoista ja elokuvista, tunkeutuvat tieteeseen ja taiteeseen, muuttavat tapaa, jolla ihmiset hahmottavat itsensä ja elämänsä.
Kun muoto on rajattu, myös se mitä voidaan ajatella, kapenee. Maailma kutistuu. Tarinat lisääntyvät ja leviävät kuin Homo sapiens luonnon monimuotoisuuden kustannuksella."

Ruumis ja mieli. Kaksi erillistä kokonaisuutta, jotka yrittävät epätoivoisesti elää yhdessä, vai yhden kokonaisuuden kaksi toisiinsa kietoutunutta elementtiä.

Järki ja tunne. Kumpi ihmistä hallitsee? Voiko ihminen elää vain järjestä tai vain tunteesta?

Seksuaalisuus: halu, valta, häpeä, normit. Rakkaus?

Iida Rauman Seksikstä ja matematiikasta on hengästyttävän runsas romaani. Se rönsyilee sinne tänne niin tarinan kuin teemojenkin tasoilla, se sekoittaa yhteen ihmmissuhdetarinaa, maagista realismia, psykologista romaania, rikoskertomusta ja yhteiskunnallista esseetä, ja tuloksena on vangitseva ja mieltä myllertävä lukukokemus.

Erika on huippulahjakas mutta sosiaalisesti melkein toimintakyvytön matemaatikko. Väkivaltainen raiskausyritys laukaisee Erikan mielessä muistojen ja piilotettujen pelkojen sarjan, jota hän turhaan yrittää paeta. Erika hallitsee järjen alueen suvereenisti, mutta törmäykset materiaalisen maailman, tunteiden ja ruumiillisuuden kanssa ovat hänelle tuskallisia kokemuksia. Rauma kuvaa näitä törmäyksiä melkein sietämättömän konkreettisesti: huomasin lukiessani kiemurtelevani, vaihtavani asentoa ja hengittäväni syvempään, kun Erikaa ravistelevat kokemukset tulivat iholle.

Jos Erika on kirjan järki, tunnetta edustaa transmies Tuovi, joka etsii elämäänsä rakkautta. Lisäksi Tuovi kantaa koko maailman murheita harteillaan. Hän ahdistuu ilmastonmuutoksesta, ympäristökatastrofeista, kulutusyhteiskunnasta ja muiden ihmisten kokemuksista, ja myös siitä ettei hän kuitenkaan osaa tehdä juuri mitään asioiden muuttamiseksi. Erikan ja Tuovin välissä on Annukka, joka kommentoi Erikan ja Tuovin kipuiluja konstailemattomaan tyyliinsä.

Rauman kirja vangitsi minut mukaansa ensimmäisiltä sivuiltaan lähtien. Joskus sitä vain tietää välittömästi, että "tässä on minun kirjani", ja Seksistä ja matematiikasta oli juuri sellainen. Pidin Rauman tavasta kirjoittaa, rakastin kirjan moninaisia teemoja ja sitä, ettei Rauma ujostele tarttua isoihin aiheisiin. Nautin henkilöhahmoista, vaikka he olivat niin solmussa, että omaakin rintaa alkoi lukiessa ahdistaa. Pidin jopa siitä, että kirja oli vähän överi, melkein liian runsas, melkein liian korkealle kurkottava, melkein saarnaava – mutta loppujen lopuksi se on juuri oikeanlainen, kaikki palaset osuivat kohdilleen.

Seksistä ja matemiikasta ovat kirjoittaneet myös Omppu, Arja, Erja, Maisku, Alma Kalmak ja Suketus.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus, 2015

maanantai 8. toukokuuta 2017

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina


"Mitä se tarkkaan ottaen oli? Keskustelua? Harjoitusta, jotta pärjäisimme tulevaisuudessa ihmisille, jotka olivat oppineet käyttämään sanoja samalla tavalla kuin me? Viitteellistä kommunikaatiota, jolla viestimme toisillemme, että välillämme oli perusta pitkään ja  hedelmälliseen ystävyyteen? Sivistyksen kilpi, jonka taakse kätkimme seksuaalisen halun? En osaa sanoa."

Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäinen osa ei täysin vakuuttanut minua, mutta sen verran paljon siitä pidin, ettei ollut epäilystäkään, lukisinko seuraavankin osan. Totta kai minua kiinnosti tietää, mitä italialaisille ystävyksille, Lilalle ja Elenalle tapahtuisi, kun he siirtyisivät tyttöydestä kohti naiseutta.

Kirjan alussa Lila on juuri mennyt naimisiin, kun taas Elena on edelleen koulutyttö. Tämä aiheuttaa heti hankausta ja ristiriitoja tyttöjen suhteeseen: kateus, kilvoittelu ja keskinäinen nokittelu leimaavat Lilan ja Elenan välejä jatkuvasti. Tai tällaisen kuvan meille antaa kertojaäänenä toimiva Elena, jonka suodattamana kaikki kuvataan. Onko kilpailu todellista vai onko se olemassa vain Elenan mielessä? Kuinka rehellisen kuvan Elena antaa Lilasta – tai itsestään?

Lilan elämää hallitsevat kirjassa ennen kaikkea ihmissuhteet, aviomies, rakastaja ja lapsi. Elenan elämässä taas keskeistä on opiskelu ja pyrkiminen pois omilta juurilta. Elena haluaa päästä irti köyhyydestä, äidistään jota on aina hävennyt, Napolista, ehkä myös Lilasta ja tämän elämästä.  Mutta hän tuntee itsensä usein huijariksi, tytöksi joka vain esittää opiskelijaa, tyttöystävää tai yhteiskunnallisesti tiedostavaa naista. Onko mahdollista nousta lähtökohtansa yläpuolelle, vai kuuluuko sivistyneen kirjakielen takana aina Napolin murre?

Pidin Uuden nimen tarinasta enemmän kuin sarjan aloitusosasta, mutta hurmaantunut en ole vieläkään. Jostakin syystä en tempaudu täysillä mukaan Ferranten kerrontaan, ja välillä tunsin jopa pitkästyväni kirjan parissa. Varsinkin kirjan alkupuoli, jossa vatvotaan luku toisensa jälkeen Ischian rannoilla tapahtuvaa kolmiodraamaa, oli vähällä uuvuttaa minut. Asioita toistettiin ja alleviivattiin, ja olisin helposti voinut napsaista kirjasta reilut sata sivua pituutta pois. Jossain vaiheessa tuntui, että jos Lilan silmät vielä kerran siristyvät viiruiksi, menetän malttini.

Ja sitten kuitenkin, kyllä tässä kirjassa kiehtovuutta oli. Minulle Uuden nimen tarina heräsi eloon viimeistään siinä vaiheessa, kun Elena lähti opiskelemaan Pisaan. Elenan kamppailut identiteetin etsimiseksi ja oman paikan löytämiseksi olivat tuhannesti kiinnostavampia kuin kaikki ihastumiset ja suhdesotkut yhteensä. Erityisen paljon pidän siitä, kuinka Ferrante antaa Elenan kuvata toisaalta itseään, toisaalta Lilaa. Kuinka lukijan pitäisi Elenan kertomaa tulkita, kumman tytön puolelle asettua – vai eikö kummankaan. Muut henkilöhahmot jäävät melko haaleiksi varjokuviksi, ja ehkä senkin takia kirjan ihmissuhdekiemurat jättivät minut kylmäksi. Lilan ja Elenan suhde on se merkittävä ihmissuhdesolmu.

En siis voi sanoa potevani vieläkään Ferrante-kuumetta, mutta matka sarjan parissa tulee varmasti jatkumaan.

Uuden nimen tarinasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Omppu, tuijata, riitta k, Elina, Milamilim, Katja ja Kirjaluotsi.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (Storia del nuovo cognome, 2012)
Suom. Helinä Kangas
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2017