keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta


"Tarinan kaava on aina sama, suunta vääjäämätön ja selvä, ja nuo samanlaiset tarinat sulkevat meidät pieneen häkkiinsä, ne eivät palvele todellisuutta ja sen mieletöntä sattumanvaraisuutta ja kompleksisuutta, ne palvelevat yksinkertaista esitystä ja maksimaalista tunnekokemusta, nykivät ja liikuttavat liikutuksen vuoksi, tihkuvat ulos kirjoista ja elokuvista, tunkeutuvat tieteeseen ja taiteeseen, muuttavat tapaa, jolla ihmiset hahmottavat itsensä ja elämänsä.
Kun muoto on rajattu, myös se mitä voidaan ajatella, kapenee. Maailma kutistuu. Tarinat lisääntyvät ja leviävät kuin Homo sapiens luonnon monimuotoisuuden kustannuksella."

Ruumis ja mieli. Kaksi erillistä kokonaisuutta, jotka yrittävät epätoivoisesti elää yhdessä, vai yhden kokonaisuuden kaksi toisiinsa kietoutunutta elementtiä.

Järki ja tunne. Kumpi ihmistä hallitsee? Voiko ihminen elää vain järjestä tai vain tunteesta?

Seksuaalisuus: halu, valta, häpeä, normit. Rakkaus?

Iida Rauman Seksikstä ja matematiikasta on hengästyttävän runsas romaani. Se rönsyilee sinne tänne niin tarinan kuin teemojenkin tasoilla, se sekoittaa yhteen ihmmissuhdetarinaa, maagista realismia, psykologista romaania, rikoskertomusta ja yhteiskunnallista esseetä, ja tuloksena on vangitseva ja mieltä myllertävä lukukokemus.

Erika on huippulahjakas mutta sosiaalisesti melkein toimintakyvytön matemaatikko. Väkivaltainen raiskausyritys laukaisee Erikan mielessä muistojen ja piilotettujen pelkojen sarjan, jota hän turhaan yrittää paeta. Erika hallitsee järjen alueen suvereenisti, mutta törmäykset materiaalisen maailman, tunteiden ja ruumiillisuuden kanssa ovat hänelle tuskallisia kokemuksia. Rauma kuvaa näitä törmäyksiä melkein sietämättömän konkreettisesti: huomasin lukiessani kiemurtelevani, vaihtavani asentoa ja hengittäväni syvempään, kun Erikaa ravistelevat kokemukset tulivat iholle.

Jos Erika on kirjan järki, tunnetta edustaa transmies Tuovi, joka etsii elämäänsä rakkautta. Lisäksi Tuovi kantaa koko maailman murheita harteillaan. Hän ahdistuu ilmastonmuutoksesta, ympäristökatastrofeista, kulutusyhteiskunnasta ja muiden ihmisten kokemuksista, ja myös siitä ettei hän kuitenkaan osaa tehdä juuri mitään asioiden muuttamiseksi. Erikan ja Tuovin välissä on Annukka, joka kommentoi Erikan ja Tuovin kipuiluja konstailemattomaan tyyliinsä.

Rauman kirja vangitsi minut mukaansa ensimmäisiltä sivuiltaan lähtien. Joskus sitä vain tietää välittömästi, että "tässä on minun kirjani", ja Seksistä ja matematiikasta oli juuri sellainen. Pidin Rauman tavasta kirjoittaa, rakastin kirjan moninaisia teemoja ja sitä, ettei Rauma ujostele tarttua isoihin aiheisiin. Nautin henkilöhahmoista, vaikka he olivat niin solmussa, että omaakin rintaa alkoi lukiessa ahdistaa. Pidin jopa siitä, että kirja oli vähän överi, melkein liian runsas, melkein liian korkealle kurkottava, melkein saarnaava – mutta loppujen lopuksi se on juuri oikeanlainen, kaikki palaset osuivat kohdilleen.

Seksistä ja matemiikasta ovat kirjoittaneet myös Omppu, Arja, Erja, Maisku, Alma Kalmak ja Suketus.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus, 2015

maanantai 8. toukokuuta 2017

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina


"Mitä se tarkkaan ottaen oli? Keskustelua? Harjoitusta, jotta pärjäisimme tulevaisuudessa ihmisille, jotka olivat oppineet käyttämään sanoja samalla tavalla kuin me? Viitteellistä kommunikaatiota, jolla viestimme toisillemme, että välillämme oli perusta pitkään ja  hedelmälliseen ystävyyteen? Sivistyksen kilpi, jonka taakse kätkimme seksuaalisen halun? En osaa sanoa."

Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäinen osa ei täysin vakuuttanut minua, mutta sen verran paljon siitä pidin, ettei ollut epäilystäkään, lukisinko seuraavankin osan. Totta kai minua kiinnosti tietää, mitä italialaisille ystävyksille, Lilalle ja Elenalle tapahtuisi, kun he siirtyisivät tyttöydestä kohti naiseutta.

Kirjan alussa Lila on juuri mennyt naimisiin, kun taas Elena on edelleen koulutyttö. Tämä aiheuttaa heti hankausta ja ristiriitoja tyttöjen suhteeseen: kateus, kilvoittelu ja keskinäinen nokittelu leimaavat Lilan ja Elenan välejä jatkuvasti. Tai tällaisen kuvan meille antaa kertojaäänenä toimiva Elena, jonka suodattamana kaikki kuvataan. Onko kilpailu todellista vai onko se olemassa vain Elenan mielessä? Kuinka rehellisen kuvan Elena antaa Lilasta – tai itsestään?

Lilan elämää hallitsevat kirjassa ennen kaikkea ihmissuhteet, aviomies, rakastaja ja lapsi. Elenan elämässä taas keskeistä on opiskelu ja pyrkiminen pois omilta juurilta. Elena haluaa päästä irti köyhyydestä, äidistään jota on aina hävennyt, Napolista, ehkä myös Lilasta ja tämän elämästä.  Mutta hän tuntee itsensä usein huijariksi, tytöksi joka vain esittää opiskelijaa, tyttöystävää tai yhteiskunnallisesti tiedostavaa naista. Onko mahdollista nousta lähtökohtansa yläpuolelle, vai kuuluuko sivistyneen kirjakielen takana aina Napolin murre?

Pidin Uuden nimen tarinasta enemmän kuin sarjan aloitusosasta, mutta hurmaantunut en ole vieläkään. Jostakin syystä en tempaudu täysillä mukaan Ferranten kerrontaan, ja välillä tunsin jopa pitkästyväni kirjan parissa. Varsinkin kirjan alkupuoli, jossa vatvotaan luku toisensa jälkeen Ischian rannoilla tapahtuvaa kolmiodraamaa, oli vähällä uuvuttaa minut. Asioita toistettiin ja alleviivattiin, ja olisin helposti voinut napsaista kirjasta reilut sata sivua pituutta pois. Jossain vaiheessa tuntui, että jos Lilan silmät vielä kerran siristyvät viiruiksi, menetän malttini.

Ja sitten kuitenkin, kyllä tässä kirjassa kiehtovuutta oli. Minulle Uuden nimen tarina heräsi eloon viimeistään siinä vaiheessa, kun Elena lähti opiskelemaan Pisaan. Elenan kamppailut identiteetin etsimiseksi ja oman paikan löytämiseksi olivat tuhannesti kiinnostavampia kuin kaikki ihastumiset ja suhdesotkut yhteensä. Erityisen paljon pidän siitä, kuinka Ferrante antaa Elenan kuvata toisaalta itseään, toisaalta Lilaa. Kuinka lukijan pitäisi Elenan kertomaa tulkita, kumman tytön puolelle asettua – vai eikö kummankaan. Muut henkilöhahmot jäävät melko haaleiksi varjokuviksi, ja ehkä senkin takia kirjan ihmissuhdekiemurat jättivät minut kylmäksi. Lilan ja Elenan suhde on se merkittävä ihmissuhdesolmu.

En siis voi sanoa potevani vieläkään Ferrante-kuumetta, mutta matka sarjan parissa tulee varmasti jatkumaan.

Uuden nimen tarinasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Omppu, tuijata, riitta k, Elina, Milamilim, Katja ja Kirjaluotsi.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (Storia del nuovo cognome, 2012)
Suom. Helinä Kangas
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2017

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät


"Jo pienenä parasta olivat olleet sanat. Ei Elsa muistanut, miten sadussa paha sai palkkansa tai miten hyvä, miten mikin lintu pesi tai sieni iti. Mutta ne sanat. Akansieni ja puukiipijä, nuijakuukunen ja humala. Ja tatar ja tatti ja ratamo. Sanoissa maailma oli parhaimmillaan, niin kuin virsissä ja lastenlauluissa. Tee minut isoovaiseksi vaikka. Tiutalitautali ratiriti silivati sulahopsansaa, huaiaiaiaipuh. Ja hulabalobalai. Merirosvoja ja mastoja, joista näkyi kauas merelle, jossa aallot lobalai."

Terhi Törmälehdon esikoisromaanissa Elsa on kainuulainen lukiolaistyttö, joka kokee uskonnollisen herätyksen helluntalaisyhteisössä. Elsan helluntalaisuus on järkytys niin tapauskovaiselle äidille kuin körttiläisille isovanhemmille. Mutta Elsalle uskonto merkitsee paikkaa maailmassa, turvaa ja varmuutta. Muutamaa vuotta myöhemmin Kolumbiassa Elsan usko kuitenkin tuntuu horjuvan. Erilaiset maalliset houkutukset häiritsevät uskovaisen mielenrauhaa, samoin sissien vankina ollut Manuel, joka piirtää Elsan ihoon köynnöksiä ja lintuja.

Elsan tarina etenee kahdessa aikatasossa vuoroluvuin. Keino on paljon käytetty, mutta minulle kyllä usein mieluinen: kirjaan on mahdollista rakentaa voimakas jännite, kun kirjailija voi paljastaa tarinan eri ketjuissa juuri sopivasti toisiaan täydentäviä elementtejä. Jännitteen kannalta on myös tärkeää, että eri aikatasot ovat lukijalle suunnilleen yhtä vetovoimaisia. Törmälehdon kirjassa tämä ei aivan minun kohdallani toteutunut, sillä lukioikäisen Elsan tarina oli minulle kiinnostavampi ja ehjempi kokonaisuus kuin Kolumbiaan sijoittuvat osiot.

Pidin siitä, kuinka Törmälehto kuvaa nuoren Elsan uskonnollista etsimistä. Elsa on uskossaan samaan aikaan ehdottoman varma ja hapuillen epäilevä. Konfliktit kotiväen kanssa ovat myös herkullisia: kuinka turvallisilta tavalliset kokeilut seksin ja alkoholin parissa tuntuisivat sen rinnalla että löytää tyttärensä puhumassa kielillä.

Kolumbiaan sijoittuvat jaksot tuntuivat minusta hajanaisemmilta – niistä oli välillä vaikea saada otetta. Kiinnostavia elementtejä tuntuu olevan liikaakin: on Kolumbian kulttuuri väkevine väreineen ja makuineen, sissiliike ja levottomuudet, Elsan uskonnollinen kriisi, monia henkilöhahmoja jotka jäävät kaikki hiukan etäisiksi. Ehkä jostakin olisi voinut karsia, ja keskittää huomion voimakkaammin Elsan hengelliseen kriisiin, joka nyt jää sekin hiukan hahmottomaksi.
 
Kielillä puhuminen on kirjassa hyvin voimakkaasti esillä. Se on Elsalle merkki oikeasta uskosta, osoitus siitä että on tarpeeksi hyvä uskovainen. Toisaalta se on myös kilvoittelun väline: kuka saa ensimmäiseksi puhumisen lahjan, kenen kieli on kauneinta ja voimakkainta, onko jonkun kieli valheellista tai huijausta. Ulkopuolisille kielillä puhuminen  taas edustaa kaikkea sitä, mikä helluntalaisissa oudoksuttaa ja vieroksuttaa: se tuntuu sekopäisyydeltä, hihhuloinnilta tai rienaukselta.

Törmälehto ei pyri selittämään kielillä puhumista, mutta hän kuvaa sitä voimakkaasti, suorastaan ruumiillisesti. Ratkaisu on onnistunut – kielillä puhuminen ja uskonnolliset kokemukset tuntuvat kirjassa konkreettisilta ja samaan aikaan mystisiltä. Ajoittain lukiessa tuntui kuitenkin, että kielillä puhuminen sai kirjassa vähän liiankin suuren roolin ja vei tilaa muilta asioilta.

Törmälehto käyttää itse kieltä hienosti, kirjoittaen kaunista ja mielenkiintoista tekstiä, joka ei ainakaan minun makuuni lipsahda liian kauniin korukielen kategoriaan. Mukana on myös särmää ja huumoria. Kirjan lopetus on myös hieno –  se jättää haikean kauniin kaiun soimaan mieleen.

Muissa blogeissa: Amma ihaili kaunista kieltä mutta kaipasi yhteiskunnalllisempaa otetta helluntalaisuuteen; Simon mielestä kirjan parasta antia oli Elsan sisäisen taistelun kuvaus; uskonnollinen vakaumus ja Sinkkuelämä kulkevat sovussa käsi kädessä, tiivistää Omppu; Arja ymmärsi Elsaa täydellisesti vaikkei samaistunut; Jonna toteaa että Törmälehto luo kielestä omanlaistaan.

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Kansi: Timo Numminen
Otava, 2017

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Anneli Kanto: Lahtarit


"Oli se pitkä päivä ja ruppi kangistuu kylmästä ja märjästä, kun ei uskaltanut liikkua. Pelitätti niin perkeleesti, jotta täs voi toresta käyrä häjysti ja kuolema tulla. Karuttikin, jotta minkä ietunantähären minoon itteni tänne kunnian peräs tukkinu, miksen pysyny Hannukselas. Näläkäkin oli."

Sodassa voitettujen osa on kova, kirjoitin pari kuukautta sitten Anneli Kannon Veriruusuista, joka kuvaa Suomen sisällissotaa punaisten naiskaartilaisten näkökulmasta. Lahtareissa Kanto kuvaa voittajia, valkoisten puolella sotineita suojeluskuntalaisia, jääkäreitä  ja pohjalaisia nuorukaisia, ja osoittaa ettei voittajienkaan taakkaa ole helppo kantaa.

Suomen sisällissodan tunnetuimmat kuvaukset taiteissa taitavat olla pitkälti punaisen puolen näkökulmasta kerrottuja – hävinnäiden puolelle asettuvia teoksia. Syitä tähän on varmasti monia, mutta ehkä punaisten kohtaloon liittyvä tragedia on aiheena tavallaan "helpompi" kuin valkoisten voitto: häviäjää kohtaan on helppo tuntea myötätuntoa. Lahtareissa Kanto kuitenkin onnistuu kuvaamaan valkoisten voiton kaikessa kipeydessään ja ristiriitaisuudessaan. Voittajan ei ole helppo hymyillä, ja voitonparaatit tuntuvat merkityksettömiltä särkyneiden mielten ja menetettyjen elämien rinnalla.

Kanto rakentaa sodan ja valkoisen Suomen kuvan kaleidoskooppina, jossa asioita tarkastellaan kymmenien eri henkilöhahmojen kertomana. Osa pääsee ääneen vain kerran, mutta joukosta nousee myös päähenkilöitä, keskeisimpänä ehkä pohjalaisnuorukainen Hermanni ja keittäjä/arkuttaja/sensuurivirkailija Helena. Kumpikin muuttuu lyhyen sodan aikana perusteellisesti: sota kuorii ihmisestä kerroksia pois, ja jotkut näistä kerroksista saattavat olla olennaisia inhimillisyyden kannalta.

Pidin kovasti Veriruusuista, mutta Lahtarit teki vielä suuremman vaikutuksen. Se on minusta kaikin puolin taidokkaammin kerrottu  ja kuvattu. Siinä missä Veriruusut on melko perinteinen historiallinen romaani, Lahtarit on kokeellisempi ja vaativampi. Myös henkilökuvaus on syvempää ja moniulotteisempaa, mikä on ehkä yllättävää, kun kirja koostuu niin monesta sirpaleisesta henkilöhahmon palasesta. Mutta ehkä juuri tässä piilee kirjan nerokkuus: kokonainen kuva syntyy nimenomaan välähdyksistä, kertomuksista jotka täydentävät toisiaan, riitelevät keskenään, katsovat asiaa aivan eri näkökulmista.

Kanto tuo eteemme ihanteellisen isänmaallisuuden ja sotapropagandan kritiikittömät toistajat ja toisaalta nuorukaiset, jotka ovat keskellä sodan todellisuutta. Ristiriita on valtava. Riipaisevaa on myös se, kuinka yksin jokainen sotaan osallistunut jää voiton jälkeen. On paljon sellaista, mistä ei voi tai saa puhua. Joillekin tavallinen elämä ei enää sodan jälkeen tunnu riittävän voimakkaalta, toiset menettävät uskonsa elämään kokonaan.

Kannon romaanipari on hieno kuvaus itsenäisyyden verisistä ensiaskelista. Kummassakin kirjassa Kanto onnistuu vaikeassa asiassa: hänen punaisensa ja valkoisensa eivät ole sankareita tai konnia vaan tavallisia ihmisiä, epätäydellisiä mutta inhimillisiä. Kanto ei asetu kenenkään puolelle, eikä hänen sisällissodassaan ole kummallakaan puolella mitään komeaa tai ihailtavaa. Mutta hänen punaisissaan ja valkoisissaan on murheellista kauneutta.

Lahtareista ovat kirjoittaneet myös ainakin AiriElinaLauraKatjaKirjakko ruispellossa ja tuijata.

Anneli Kanto: Lahtarit
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2017

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi


"Muuttuiko hänen ruumiinsa vankaksi puunrungoksi ja suikerteliko hänen kämmenistään valkoisia juuria, jotka kaivautuivat mustaan multaan? Kohosivatko hänen jalkansa kohti taivasta ja sukelsivatko hänen kätensä maapallon ytimeen saakka? Jännittyikö hänen ojentunut selkänsä, jotta hän voi kasvaa kahteen suuntaan? Imivätkö hänen solunsa auringon lämmössä märästä maasta vettä, kunnes hänen jalkoväliinsä puhkesi kukkia? Heräsivätkö nämä kuvitelmat hänen sielussaan, kun hän seisoi käsillään ja venyttäytyi niin pitkäksi kuin suinkin?"

Vegetaristi ei kerro kasvissyönnistä, vaikka kirja tapahtumat lähtevätkin liikkeelle siitä, kun hiljainen ja arkipäiväinen kotirouva Yeong-hye lopettaa lihansyönnin. Lihansyönti (tai syöminen ylipäätään) toimii kirjassa enemmänkin vertauskuvana, jonka kautta Han Kang käsittelee ruumiillisuutta, itsemääräämisoikeutta, seksuaalisuutta ja vallankäyttöä.

Kirjassa on kerroksia kuin sipulissa. Sitä voi lukea fantasiana tai kauhukertomuksena tai psykologisena tutkielmana naisesta, joka on ollut koko ikänsä hyväksikäytön kohteena. Siitä on helppo löytää sukupuoleen ja ruumiillisuuteen liittyviä vahvoja teemoja. Yeong-hye koetaan häiritsevänä ja uhkaavana hahmona, vaikka hänen kapinansa on passiivista ja negatiivista: hän kieltäytyy syömästä lihaa tai käyttämästä rintaliivejä eikä yleensäkäään pidä vaatteiden käyttämisestä. Missä määrin ihminen (ja nainen) saa päättää omasta ruumiistaan? Saako hän päättää, mitä syö tai syökö ollenkaan? Saako ihminen päättää kuolla?

Lihan syönti liittyy myös väkivaltaan. Kirjan veriset näyt yhdistyvät lihanpalaan, jota isä yrittää väkisin syöttää Yeong-hyelle. Henkinen, fyysinen ja seksuaalinen väkivalta on kirjassa jatkuvasti läsnä. Ja on myös väkivalta suhteessa eläinten syömiseen, vaikka sitä ei kirjassa suoraan käsitelläkään. Mutta jos ihmisen itsemääräämisoikeus on kontrolloitua ja rajallista, millainen on eläimen oikeus omaan ruumiiseensa?

Vegetaristi oli minulle vahvasti visuaalinen lukukokemus. Todellakin – en muista, koska kirja olisi viimeksi nostanut mieleen näin voimakkaita kuvia. Liikettä ja pysähtyneitä asetelmia. Hehkuvia värejä ja tummia sävyjä. Kukkia, verta, kiemurtelevia oksia, ihoa, tyhjäkatseisia silmiä, sadetta. Kirja kulkee eteenpäin kuvasarjana enemmän kuin tarinana.

Han Kang rikkoo tarinallisuutta myös kirjan rakenteessa. Kirja jakautuu kolmeen erilliseen osaan, joiden väliin jää kerronnan aukkoja. Ensimmäisessä osassa Yeong-hyen unet ja sisäinen monologi katkovat tämän aviomiehen minäkerrontaa. Viimeisessä osassa menneisyys, nykyhetki ja takautumat kauas lapsuuteen vuorottelevat ja melkein sekoittuvat toisiinsa. Loppua kohti kirja ei tunnut kulkevan kohti huipentumaa vaan kääntyy enemmänkin sisäänpäin, pienenee, hiljentyy.

Vegetaristi on rankka kirja. Se kuvaa vastenmielisiä asioita, se on täynnä rumuutta, hyväksikäyttöä, valheita ja ahdistusta. Ja kuitenkaan kirja ei ollut minulle ahdistava lukukokemus vaan oudolla tavalla lumoava ja kaunis. Ehkä kirja etääntyi niin kauas realismista, etteivät sen synkät maisemat masentaneet vaikka ne ajatuksia totisesti herättivätkin. Vegetaristi ei kuitenkaan ole pelkästään älyllinen kirja – siinä on padottujen tunteiden raskautta, mutta myös ilmavaa melankoliaa ja viipyilevää surua. Tunnelmaa ja intohimoa.

Vegetaristista ovat kirjoittaneet myös Katja, tuijataOmppuElinaLauraTuomas ja Maija.

Han Kang: Vegetaristi (Chaesikju-uija,2007)
Englanninkielestä suomentanut Sari Karhulahti
Kansi: Christopher Brand
Gummerus, 2017

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Sadie Jones: Kotiinpaluu


Luin pari vuotta sitten Sadie Jonesin hittikirjan Ehkä rakkaus oli totta, kuten varmaan joka toinen muukin kirjoja kuluttava ihminen. Kirja kuului niihin tapauksiin, joista lukiessa pitää kohtalaisen paljon, mutta joissa on myös jotakin ärsyttävää – ja joiden ärsyttävät puolet alkavat lukemisen jälkeen kasvaa mielessä positiivisia puolia suuremmiksi. Jonkin aikaa lukemisen jälkeen aloinkin olla sitä mieltä, etten oikeastaan pitänyt kirjasta niin paljon kuin aluksi ajattelin.

En siis ollut kauhean kiinnostunut lukemaan Jonesin esikoisromaania Kotiinpaluu, kun se uutuuden menestyksen siivittämänä ilmestyi suomeksi viime vuonna. Mutta kun Kotiinpaluu sitten voitti kirjabloggaajien äänestyksessä vuoden parhaan käännöskirjan tittelin, päätin kuitenkin mahdollisesti lukea kirjan jossain vaiheessa – olenhan lukenut kaikki muutkin Blogistanian Globalian voittajakirjat, ja totta kai minua kiinnosti tietää millainen viime vuoden voittaja olisi.

Kotiinpaluun syvästi ahdistunut päähenkilö, 19-vuotias Lewis lukee jossain vaiheessa Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta. Ja rikoksesta ja rangaistuksesta tässä kirjassa on monella tapaa kyse. Päällisin puolin on kyse Lewisin tekemästä rikoksesta, jonka vuoksi hän on joutunut vankilaan. Kirjan alussa Lewis palaa kotiin kahden vuoden tuomion kärsittyään, ja lukijalle selviää pikku hiljaa, mikä Lewisin rikos on ollut, ja miten hän on tekoonsa päätynyt. Mutta lisäksi kirja käsittelee isoja ja vähän pienempiä rikoksia, joita ihmiset lain sallimissa puitteissa toisilleen tekevät. Kuinka vanhemmat kohtelevat lapsiaan, kuinka yhteisö rankaisee erilaisuudesta, kuinka helppo heikompia on käyttää hyväksi.

Kotiinpaluussa oli asioita, joista pidin. Ensinnäkin Jones kirjoittaa hyvin, hänen tekstinsä virtaa miellyttävästi ja mukaansatempaavasti. Toiseksi Lewisin masennus ja rikkinäisyys oli kuvattu uskottavasti: mustanpuhuva ahdistus tuntuu raskaalta ja tukahduttavalta. Kokonaisuudessaan en kuitenkaan juurikaan pitänyt kirjasta, ja kahden lukemani kirjan perusteella tuntuu, ettei Jones ehkä ole kirjailija minulle. Hänen kirjoissan on minun makuuni aivan liikaa melodraamaa.

Erityisesti tässä esikoisteoksessa Jones kuvaa rankkoja asioita, mutta aika ennalta-arvattavasti ja helpoin keinoin. On helppo kauhistella ymmärtämättömän yhteisön suhtautumista Lewis-parkaa kohtaan, mutta Jones ei oikeastaan saa lukijaa kyseenalaistamaan omaa asemaansa – kysymään, olisinko itse toiminut toisin. Lewisia ja ehkä äitipuoli-Alicea lukuunottamatta henkilöhahmot ovat myös melko yksiylotteisia, mikä vähentää samaistumisen ja ymmärtämisen mahdollisuutta. En myöskään pitänyt kirjan lopetuksesta – myös Ehkä rakkaus oli totta -kirjan lopetus oli aikoinaan minusta heppoinen. Ja kirjojen loput – ne ovat tärkeitä.

Ehkä jätän jatkossa Jonesin kirjat muille lukijoille, niille jotka löytävät niistä jotain mikä minulta jää tavoittamatta.

Kotiinpaluusta ovat kirjoittaneet myös Mai Laakso, Nanna, Opus eka, bleue, Kirsi ja tuijata.

Sadie Jones: Kotiinpaluu (The Outcast, 2008)
Suom. Marianna Kurtto
Otava, 2016

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut


Jake Whyte on nuori nainen, joka asuu yksin karulla englantilaisella saarella ja kasvattaa lampaita. Jake haluaa pysytellä erillään muista saaren asukkaista mutta joutuu pakostakin tekemisiin heidän kanssaan, kun hänen lampaitaan alkaa löytyä raa'asti tapettuna. Samalla kun tarina seuraa Jaken elämää nykyhetkessä, se kertoo takautuvasti menneisyydestä, edeten yhä kauemmas kohti hetkeä, joka muutti Jaken elämän.

Evie Wyldin kirja on kerronnaltaan vähäeleinen, mutta tapahtumiltaan ja teemoiltaan runsas teos. Kaikkien aiheiden joukosta voimakkaimmin minulle nousi esiin yksinäisyys. Melkein kaikki kirjan henkilöt tuntuvat olevan pohjattoman, raastavan yksinäisiä. Jotkut ovat sitä olosuhteiden seurauksena, jotkut menetettyään läheisensä, jotkut vastoin omaa tahtoaan. Toiset oma luonne ajaa ulkopuolisiksi, toiset päätyvät yksinäiseen elämään tekojensa seurauksena. Nämä yksinäiset voivat olla valmiita epätoivoisiin ja tuhoisiin tekoihin saadakseen läheisyyttä. Ja toisaalta he haparoivat kömpelösti mutta vilpittömästi kohti toista ihmistä.

Wyldin kirja on hienosti kirjoitettu, ja sen takautuvasti aukeava tarina koukuttaa tehokkaasti. Kirjan lukeminen oli ajatustyönä antoisaa, mutta en voi sanoa, että se olisi tunnetasolla koskettanut minua kovinkaan paljon. Ehkä kirjan menneisyyden arvoituksen ratkaiseminen vei mukanaan lukiessa niin tehokkaasti, etteivät tapahtumat päässeet ihon alle. Lukiessa korostui enemmän se, mitä on tapahtunut, miten tähän tilanteeseen on päädytty, kuin se mitä henkilöhahmot tuntevat tai millaisia he ovat.

Jake on päähenkilönä kyllä mukavan omalaatuinen – isokokoinen, miehekkääksi luonnehdittu nainen, erakkoluonne, tunteidensa kanssa täysin eksyksissä. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä helpompi Jakea kohtaan on tuntea myötätuntoa, sitä helpompi häntä on ymmärtää. Kuitenkin minusta tuntui välillä siltä, ettei nykyhetken Jake ollut sama ihminen kuin takautumien Jake, vaikka juuri takautumat selvittivät sitä, miten hänestä on tullut sellainen kuin hän on.  Loogisesti Jaken kehityskulku on kyllä uskottava, mutta silti minulle ei ihan syntynyt Jakesta kuvaa kokonaisena ihmisenä.

En siis ihastunut Kaikkiin laulaviin lintuihin varauksetta, mutta lukukokemuksena kirja oli silti ehdottomasti suositeltava. Aina kirjojen ei tarvitsekaan hurmata, vaan rittää että niiden lukeminen on kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi tuijata, Laura, Katri, Hannele ja Jonna.

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut (All the birds, singing, 2013)
Suom. Sari Karhulahti
Tammi, 2016

torstai 16. maaliskuuta 2017

Mauri Kunnas: Koiramäen joulukirkko


Varhainen aamu, ulkona vielä aivan pimeää. Väki on kuitenkin jo hereillä ja matkalla kirkkoon. Tähdet tuikkivat ja aisakellot helähtelevät – kynttilät tuikkivat ikkunoissa. On jouluaamu Koiramäessä.

Ylen Kirjojen Suomi -hankkeessa Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valinneet kirjan edustamaan jokaista itsenäisyyden vuotta. Kaikista kirjoista julkaistaan juttu myös kirjablogissa. Minun kohdalleni osui Mauri Kunnaksen Koiramäen joulukirkko, joka ilmestyi vuonna 1997.


Mauri Kunnaksen kirjat ovat epäilemättä tuttuja useamman sukupolven lapsille, ja moni osaa varmasti nimetä omat suosikkinsa laajasta tuotannosta. Minulle rakkaimpia ovat Joulupukki ja Suomalainen tonttukirja, ja myös Suuri urheilukirja on tullut luettua läpi lukemattomia kertoja (edelleen moukarinheittoa katsoessa mieleen nousee väistämättä lausahdus "Kössi Kumu unohti jälleen irrottaa moukarista".) Koiramäki-kirjoista pidin myös, koska kaikki "vanhan ajan" elämää kuvaava viehätti minua lapsena loputtomasti. Koiramäen joulukirkkoa en ole aikaisemmin lukenut, koska sen ilmestyessä olen ollut jo aikuinen, mutta olisin varmasti ihastunut kirjaan lapsena, sillä siinä kuvataan vanhan ajan lisäksi toista suosikkiasiaani, joulua.


Katsokaa, kuinka kauniisti kynttilöiden valo on kuvattu!

Koiramäen joulukirkko on aivan pieni kirjanen, vain kymmenkunta sivua pituudeltaan, mutta tunnelmaltaan se on viehättävä. Kuten Kunnaksella aina, viehätys piilee ennen kaikkea kuvituksessa. Pienet yksityiskohdat ilahduttavat kaiken ikäisiä lukijoita. Voi ihailla esimerkiksi reen koristekuviointia, kirkkoväen innokkaita tai uneliaita ilmeitä sekä vanhaa Raamattua. Tässä kirjassa kiinnitin erityisesti huomiota valon kuvaukseen. Kuvissa siirrytään aamun sysipimeydestä joulukirkon lempeään kynttilänvaloon ja lopulta vaaleansiniseen aamupäivän talvivaloon.

Koiramäen joulukirkko on kunnianosoitus Tyrvään Pyhän Olavin kirkolle, joka tuhoutui tuhopoltossa vuonna 1997. Kunnas kirjoitti kirjan jo saman vuoden aikana, ja sen tuotot lahjoitettiin kirkon jälleenrakennustyöhön.

Voit tutustua kirjaan tarkemmin Ylen sivuilla, josta löytyy esimerkiksi Kunnaksen haastattelu.

  
Mauri Kunnas: Koiramäen joulukirkko
Otava, 1997

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

 
"Vene kellui kaislikossa ja sudenkorennot säihkivät sen yllä äänettömässä elokuun helteessä. Juho Tiihonen nosti kiikarit silmilleen. Selkävesi kimmelsi, ja häikäisyn keskellä leijui kuin aineettomana hiekkarantainen saari. Idässä saaren taustalla kohosivat poutapilvien tornit. Hietasalo."

Kuopio-sarjan kuudennessa osassa tutut kirjalliset ystävämme ovat kerääntyneet sotakesän viettoon Kesäkallioon, Selma Kelon huvilalle. Eletään elokuisia hellekesän hetkiä hiostavine päivineen ja tummuvine iltoineen. Tomaatit kypsyvät, marjoista keitetään mehua ja auringosta kerätään voimia kestää jossakin lähistöllä odottava arki. Kesäpäivien keskellä sotakin tuntuu melkein unohtuvan – mutta todellisuudessa mieli ei pääse sotaa pakoon, vaan se vaikuttaa kaiken taustalla, niin lasten kuin aikuistenkin ajatuksissa.

Kähkönen on luonut Hietakehtoon hienon tunnelman, jossa raukea kesäinen rauha yhdistyy painostavaan huolen ja pelon tuntuun. Uhka pysyttelee taustalla, mutta ei voi olla vaikuttamatta ihmisten ajatuksiin ja tekoihin. Toisaalta sekä kesä että sota tuntuvat myös lähentävän ihmisiä ja murtavan perinteisiä muureja: herrasväki ja palvelijat, miehet ja naiset, lapset ja aikuiset joutuvat toimimaan yhdessä pienessä yhteisössään ja omaksumaan itselleen vieraita rooleja.

Kun suurin osa miehistä on sodassa, naisten on pakostakin tartuttava miesten töihin. Lapset kantavat aikuisten huolia ja pelkoja ymmärtäen niistä ehkä enemmän kuin aikuiset tajuavat. Miehet laitetaan keittiöpuuhiin, ja pikkutytöt saattavat haaveilla tähtitieteilijän urasta. Roolien sekoittuminen huipentuu kohtauksessa, jossa suunnitellaan naamiaisia. Hilda Tuomi saa ylleen herrasrouvan leningin, ja Selma Kelo pukeutuu housuihin ja lievetakkiin, ja kummankin olemukseen tulee jotain uutta, kätkössä ollutta.

Kähkönen piirtää henkilöhahmoja ja tunnelmaa hienovaraisesti, herkin vedoin ja rauhallisesti. Erot ja jälleennäkemiset rytmittävät kirjaa: jokaisella on joku joka on lähtenyt tai jättänyt. On sodassa kaatuneita omaisia, lapsensa hyljänneitä vanhempia, eronneita aviopuolisoita. Sota korostaa ihmisten pohjatonta yksinäisyyttä, mutta tarjoaa myös tilaisuuden lähentymiselle: sotaan lähtevät tai sodasta palaavat miehet kohtaavat lapsensa ja puolisonsa eri tavalla kuin tavallisessa arjessa. Hietakehdossa on riipaisevaa kaipauksen ja hauraan toivon tunnetta: jatkuisipa tämä kesä aina, se tuntuu sanovan. Voisinpa unohtaa kavalan maailman, ja viipyä hetken tässä.

Hietakehdon ovat lukeneet myös esimerkiksi Maija, Margit, Amma ja jaana.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Otava, 2012

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Minna Eväsoja: Melkein geisha - hurmaava ja hullu Japani


Tunnustan suhtautuneeni hiukan ennakkoluuloisesti tähän Minna Eväsojan Melkein geishaan, kun ensimmäisiä kertoja kuulin kirjasta. Ajattelin, että tässä yritetään nyt kirjoittaa vastinetta (ehkä jopa kopiota) Mia Kankimäen Asioista jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Tuumin, ettei Eväsoja voi mitenkään pärjätä Kankimäelle tässä kirjavertailussa.

Onneksi kuitenkin päätin ylittää ennakkoluuloni ja antaa Geishalle mahdollisuuden. Eväsojan kirja ansaitsee kyllä tulla luetuksi, vaikka se ei ihanuudessa Asioille todellakaan pärjää. Mutta vaikka Kankimäen ja Eväsojan kirjojen lähtökohdat ovat samanlaiset – Japaniin hurahtaneet suomalaisnaiset kirjoittavat Japanista omien kokemustensa kautta – kirjat ovat muuten aika erilaisia. Molemmille on siis tilaa meidän Japanista kiinnostuneiden lukemistossa.

Eväsoja on japanilaisen estetiikan dosentti Helsingin yliopistossa, ja hän on asunut pitkiä aikoja Japanissa, opiskellen mm. teetaidetta. Hän siis oletettavasti tuntee Japanin suunnilleen niin hyvin kuin muukalainen voi vieraan maan ja kulttuurin tuntea. Geishassa Eväsoja kuvaa kokemuksiaan pienin, anekdoottimaisin kappalein: kirjan 45 lukua käsittelevät mm. tohveleiden käyttöä, sairastamista, talojen lämmitystä, teetaidetta, sakea, juhlia, sukupuolten välisiä eroja ja luontoa.

Eväsoja kuvaa paljon kulttuurieroja: kuinka omituisilta monet japanilaiset tavat ja näkemykset tuntuvat suomalaisesta, ja kuinka paljon ihmetystä suomalaisnainen voi toisaalta japanilaisissa herättää. Viehättävimmillään kirja on kuitenkin silloin, kun luovutaan kummastelusta ja erikoisuuksien esittelystä ja keskitytään vain kuvaamaan asioita sellaisina kuin ne on koettu. Eväsoja kirjoittaa toteavasti ja rauhallisesti, ja vähäeleistä tyyliä kuorruttaa usein lakoninen huumori. Kirjan tunnelmassa on jotakin viehättävää, jotakin mikä vie ajatukset mielikuvien Japaniin: teehetkiin, putoaviin kirsikankukkiin ja hillittyyn käytökseen.

Kirjassa on aika paljon toistoa, mikä näinkin lyhyessä ja pienimuotoisessa kirjassa hiukan häiritsi. Kokonaisuus oli kuitenkin miellyttävää luettavaa. Eväsoja ei kirjoita mitenkään erityisen omaperäistä tekstiä, mutta kiinnostavaa kerrottavaa hänellä riittää. Ja halu päästä joskus Japaniin nousi kirja lukemisen jälkeen välittömästi taas pintaan.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Lukuneuvoja, Suketus, Jenni, Kirjahilla ja Arja.

Minna Eväsoja: Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2016